En näköjään huomanut edes miettiä, kumman kitaran otan mukaan, sattui tällä kertaa se parempi. D-kielen olin vaihtanut pari päivää aikaisemmin, mutta se oli jo kyllä asettunut sointuvaksi. No, kumpi tahansa kitaroista olisi kelvannut, tosin kovalla pakkasella olisin ehkä vähän säälinyt tätä parempaa. Kitarapussi on musta ja tämä pussi sattui nyt olemaan se vähän karheammasta kankaasta tehty; epäilen että kankaan karheus aiheuttaa lakkapinnalle hallaa. Tässä sentään kantohihnat kestävät. Toiseen oli musiikki-Fazer saituuttaan laittanut viidenpennin karbiinihaan, joka tuppasi aukeamaan aina kitaraa selkään laittaessa. Kyllä siinä Fazer pilasi todella paljon hyvästä maineestaan.
Se karbiinihaka aiheutti minulle melkoista riesaa. Ilmastointiteippi auttoi hieman. Olkapäävaivaiselle kitaran laitto selkään liikkuvassa bussissa aiheuttaa joskus melkomoista ongelmointia. Jos pujottaisi kipeän olkapään ensin, niin säästyisi paljolta. Jostakin syystä sitä vaan ei niin tee. Kun karbiidihaka aukesi juuri kun olit saanut kitaran selkääsi ja olit valmnis astumaan bussista, niin kyllä ketutti.
Laitan pienessä kangaspussissa virittimen, kyniä, Zen-soittimen yms. tilaan kitaran kaulan lähelle. Tavallisesti siinä pidän nuottitelinettä. Nyt luotin telineen saamiseen soittohuoneesta, mutta siinä tuli pettymys.
Pienen nipun nuotteja pujotan kannen ja kitaran kielten väliin. Ahneutta. Vielä pino nuotteja ruollalle sinne kitarankaulan kohdalle. Kotelon ulkopuolella on tasku, johon mahtuu jopa 5 cm paksu nippu kamaa. Saan sinne viimeisen osan Suuri Toivelaulu-kirjaa, ison pinon nuotteja ja minitietokoneen.
Taskuun vielä pieni pullo vettä, ja olen valmis.
Pakkasta muutama aste, liukkautta pitää vähän varoa. Kengänpohjissa on surkea pito. nMuuten, tykkään kävellä kitara selässä. Siinä ihminen on ikäänkuin... merkattu. Hänelle on lupa puhua, hän on avoin, vapaa. Ikäänkuin koirankusettaja, siis inhimillinen. Ja usein joku tuleekin juttelemaan. Läheisen puiston kaljajuopot saattaa kesällä moikata. Bussista myöhästyminen ei harmita yhtään, tykkään seistä pysäkillä ja liikkua samalla hiukan. Bussissa laitan kitaran viereiselle istuimelle ikkunaa vasten, jos on tilaa.
Nyt on ahdas ja hankala bussi, nuottien lukeminen on mahdotonta. Kesällä, kun kuljen pikkurepun kanssa, niin voi helposti lukea. Ja minä todella LUEN nuotteja. Niihin on ihana eläytyä, tuntea kappaleen hengittävän, soivan. Näen jokaisen nuotin ja kuulen mielessäni musiikin. Siinä oppii todella paljon; nuotinlukutaitoni on vasta kovin nuori. Arvostan tätä taitoani yhtä paoljon, kuin arvostaisin kykyä saada sämpylätaikina nousemaan. Kaksi yritystä sillä saralla on ollut. Kitara ja tavarat kulkee siis hyvin tässä mustassa, vahvasta kankaasta tehdyssä kotelossa.
Perillä kitaraa ei saa ihan suoraan vireeseen, kun se on aika kylmä. Tämä aiheuttaa omat riesansa, kun minun kitara on viritettävä uudellaan muutaman biisin jälkeen.
.
Harjoituksen jälkeen sullon tavarat takaisin. Mini-tietokonetta ja isoa laulukirjaa ei tarvittu. Paluumatkalla samat kuljetukset. Talohtiöstä eräs puolituttu tulee utelemaan, kun kävelen bussista kotiin. Eräs reissu taas takanapäin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti