maanantai 24. tammikuuta 2011

Minulla olisi nyt erinomainen tilaisuus kirjoittaa uusi sanoitus tuttuun lauluun.

Ja se varmaan jopa laulettaisiin.  Huomenna.  Jos saisin sen valmiiksi.  Ja saattaisin saada sen valmiiksi, jos alkaisin kirjoittamaan sitä.

Aluksi minulla oli viikko aikaa, nyt 34 tuntia.  Kyllähän siinä ehtisi.

Voihan tietenkin olla etteivät sanat taipuisi, kieli kääntyisi, riimit sujuisi.
Mutta etsinpä kumminkin sen ensimmäisen raapustukseni ja yritän.  Luultavasti.
Sitten lykätään, ehkä, laulajalle paperi eteen; tuosta laulat sokkona.

Tänään voisi olla sopiva päivä lähteä käymään rannassa.

maanantai 17. tammikuuta 2011

Koivun kyljessä pieniä jälkiä, tinttikö se siitä riipi vällyä pesäänsä?

Siinä ne näkyvät, pienet naarmut ja painaumat.  Arvelen niitä pikkulinnun kynsien ja nokan jättämiksi merkeiksi.  Ja koivusta on tuota hentoa, päälimmäistä ohutta kuorenhöytyvää pois.  Pienet pönttötikkaani eivät ylety noin korkealle ja niissä on suojus, etteivät ne naarmuta puun kylkeä.  Kyllä sen täytyy olla lintu.

Ja linnun pesiä puhdistaessani olen nähnyt tuota höytyvää niissä.  Se on upeaa, pehmoista, kaunista ulkonäöltäänkin.  Pitkiä, millin-pari levyisi rihmoja.  Ja voin kuvitella kuinka ylpeä pieni lintu voi olla kauniista pesästään.  Ja lämmittääkin varmaan tällainen enemmän kuin heinänkorret.  Se käy hyvästä sidosaineesta, jolla pesään saadaan oikea muoto.

Jaksaa se lintu sitten keväällä laulaa.  Kun on itselleen ja kullalleen laittanut hyvän pesän.
.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Vitsi; Ilman Muuta ! Yrittäkää nyt nauraa..

Lehmä oli laituimella vihreällä vehmaalla.
Ääntelehti oudosti kummasti....         AM,  AM, AM, AM, AM

Ohikulkija ihmeissään tuota kysymään, miksi sinä noin ääntelet ?

Lehmä vastasi;
- Minä kysyin lupaa, että saako täällä ammua.  Minulle vastattiin:

           Ilman Muuta !

.

Runo, melkeinpä laulu, näin se syntyy. Ajatuksia loppusoinnullisen runon kirjoittamisesta.

Se on kuin kävelyä risukon läpi.  Hapuilet reittiä, jalkasi on edellisellä loppusoinnulla, pitäisi tavoittaa seuraava loppusointu; tähyilet risukkoon, eipä löydy!  Vaihdat jalansijaa, parempi loppusointu ja tähyilet taas risukkoon; Tuolla on!  Tähtäin siis sinne ja menoksi; toki ajatustakin pitää olla.  Mutta liikkeellä pitää olla; suo hyllyy alla ja aikaa on vain tunti.  Valmista kamaa on saatava ja väsymys voi yllättää.

Ajatus on oltava.  Loppusointu on oltava.  Ja tarinan on oltava KAUNIS, MUKAVA ja LOOGINEN.  Siis säkeistöt järjestyksessä.  Mutta reitti, jonka tuon risukon läpi kuljet, ei ole ainoa mahdollinen.  Kun seuraavan kerran sen kuljet, saatatkin mennä eri polkua.  Sillä polku sinne on syntynyt, kun kerran sen kuljit.  Sillä tämä runo ei ehkä ole ekalla kerralla täydellinen.

Sait jalansijan, löysit loppusoinnut, sitten uusi rivi.  Taas loppusointu, sillä runossa loppu on kirjoitettava ennen alkua.  Runo alkaa loppusoinnusta.  Sitä ilman se ei elä.  Kuljettu polku on takana, runo elää ja etenee.  Joudut tekemään nopeita ratkaisuja; polku kääntyy.  Jokin pieni, kaunis sana määrää, että on pian otettava neljä muuta, siihen liittyvää sanaa mukaan.

Keksit jotakin uutta, joka on laitettava paperille.  Se on vasta sadan metrin päässä, mutta siihen on jo valmistauduttava.  Sinne on tähdättävä jo nyt.

Havaitset runon lopun idean, ehkä se on ollut mielessäsi jo alusta alkaen.  siinä toinen tähtäinpiste.

Suomen kieli on vaikea.  Monille sanoille ei ole olemassa loppusointu-paria.  Sitä ei siis voi käyttää.  Omia sanoja voi keksiä aivan vapaasti.  Niin minä ainakin teen.

Runo etenee, on valmistumassa.  Siihen on syntynyt pari outoa mutkaa, sanot: Näin se jätkä kulki!  Ja niinhän se meni.  Ja se meni tasaisesti, niinkuin suomen kieli menee.  Rytmikkäästi.  Puhetahtiin.  Laulussa toki voi joskus kiirehtiä, jos runoilija on niin määrännyt.

Tunti lähenee loppuaan, runo valmistumistaan.  Viimeinen säkeistö, loppuratkaisu tulee mieleesi kuin sumusta.  Se vaatii vielä lisäämään toiseksi viimeisen säkeistön, ihan uuden.  Paperin oikeaan laitaan on ilmestynyt mahdollisdia hylättyjä loppusointupareja, tausta on täyttynyt vaihtoehtoisista poluista.
Paperin yläreunassa lukee tekijä, päivämäärä, aika, paikka ja runon nimi.

Valmis.  Luet sen mielessäsi tasaisella äänellä.  Teet muutaman korjauksen.  Arkistoit.

Kirjoitat toisen ja kolmannen runon.  2.5 tuntia työtä on maximi.  Silloin ihmisen, runoilijan, aivokuoreen on kertynyt niin paljon kaikkea, että se on suljettava.  Ylirasitus.  Runosuoni on ehtynyt.  Runo on syntynyt.
.

Harjoittelu ei oikein inspiroi... soitellen sotaan

Jaha, taas menin soittoharjoituksiin harjoittelematta.  Se puoli ei nyt oikein kiinnosta.  Kynnetkin olivat näköjään liian pitkät, vähän hankaloitti.  Ja onnistui se kuitenkin, jotenkuten.  ei ainakaan kukaan moittinut, paitsi minä.  Ai nii... laulaja tosin kyseli; -pääsitkös Heikki mukaan.  Näkyy se harjoittelemattomuus siis jossakin.

Ja nuotit sotkussa.  Onneksi oli yhdellä toisellakin.  Yritäs poika skarpata...

Kitara ja kotelo ja niiden kuljettaminen bussissa

En näköjään huomanut edes miettiä, kumman kitaran otan mukaan, sattui tällä kertaa se parempi.  D-kielen olin vaihtanut pari päivää aikaisemmin, mutta se oli jo kyllä asettunut sointuvaksi.  No, kumpi tahansa kitaroista olisi kelvannut, tosin kovalla pakkasella olisin ehkä vähän säälinyt tätä parempaa.  Kitarapussi on musta ja tämä pussi sattui nyt olemaan se vähän karheammasta kankaasta tehty; epäilen että kankaan karheus aiheuttaa lakkapinnalle hallaa.  Tässä sentään kantohihnat kestävät.  Toiseen oli musiikki-Fazer saituuttaan laittanut viidenpennin karbiinihaan, joka tuppasi aukeamaan aina kitaraa selkään laittaessa.  Kyllä siinä Fazer pilasi todella paljon hyvästä maineestaan.

Se karbiinihaka aiheutti minulle melkoista riesaa.  Ilmastointiteippi auttoi hieman.  Olkapäävaivaiselle kitaran laitto selkään liikkuvassa bussissa aiheuttaa joskus melkomoista ongelmointia.  Jos pujottaisi kipeän olkapään ensin, niin säästyisi paljolta. Jostakin syystä sitä vaan ei niin tee.  Kun karbiidihaka aukesi juuri kun olit saanut kitaran selkääsi ja olit valmnis astumaan bussista, niin kyllä ketutti.

Laitan pienessä kangaspussissa virittimen, kyniä, Zen-soittimen yms. tilaan kitaran kaulan lähelle.  Tavallisesti siinä pidän nuottitelinettä.  Nyt luotin telineen saamiseen soittohuoneesta, mutta siinä tuli pettymys.

Pienen nipun nuotteja pujotan kannen ja kitaran kielten väliin.  Ahneutta.  Vielä pino nuotteja ruollalle sinne kitarankaulan kohdalle.  Kotelon ulkopuolella on tasku, johon mahtuu jopa 5 cm paksu nippu kamaa.  Saan sinne viimeisen osan Suuri Toivelaulu-kirjaa, ison pinon nuotteja ja minitietokoneen.
Taskuun vielä pieni pullo vettä, ja olen valmis.

Pakkasta muutama aste, liukkautta pitää vähän varoa.  Kengänpohjissa on surkea pito.  nMuuten, tykkään kävellä kitara selässä.  Siinä ihminen on ikäänkuin... merkattu.  Hänelle on lupa puhua, hän on avoin, vapaa.  Ikäänkuin koirankusettaja, siis inhimillinen.  Ja usein joku tuleekin juttelemaan.  Läheisen puiston kaljajuopot saattaa kesällä moikata.  Bussista myöhästyminen ei harmita yhtään, tykkään seistä pysäkillä ja liikkua samalla hiukan.  Bussissa laitan kitaran viereiselle istuimelle ikkunaa vasten, jos on tilaa.

Nyt on ahdas ja hankala bussi, nuottien lukeminen on mahdotonta.  Kesällä, kun kuljen pikkurepun kanssa, niin voi helposti lukea.  Ja minä todella LUEN nuotteja.  Niihin on ihana eläytyä, tuntea kappaleen hengittävän, soivan.  Näen jokaisen nuotin ja kuulen mielessäni musiikin.  Siinä oppii todella paljon; nuotinlukutaitoni on vasta kovin nuori.  Arvostan tätä taitoani yhtä paoljon, kuin arvostaisin kykyä saada sämpylätaikina nousemaan.  Kaksi yritystä sillä saralla on ollut.  Kitara ja tavarat kulkee siis hyvin tässä mustassa, vahvasta kankaasta tehdyssä kotelossa.

Perillä kitaraa ei saa ihan suoraan vireeseen, kun se on aika kylmä.  Tämä aiheuttaa omat riesansa, kun minun kitara on viritettävä uudellaan muutaman biisin jälkeen.
.
Harjoituksen jälkeen sullon tavarat takaisin.  Mini-tietokonetta ja isoa laulukirjaa ei tarvittu.  Paluumatkalla samat kuljetukset.  Talohtiöstä eräs puolituttu tulee utelemaan, kun kävelen bussista kotiin.    Eräs reissu taas takanapäin.

torstai 13. tammikuuta 2011

Viritän kitaraa ja trimmaan tietokonetta

Tänään on soittoharjoitukset, leppoisa tapahtuma, tulevat  paikalle ketkä kerkeävät.  Ja kitaroilla on siellä pieni osuus.  Siksipä minun ei tarvitse, eikä ole intoakaan, harjoitella.  Kunhan nuotit järjestän.  Eikä meillä ole ohjelmistoakaan nyt oikeastaan, kun ei ole keikkaakaan tiedossa.

Tietokonetta viritän joka päivä sinnikkäästi.  Niinkuin kitaraa, etsin siitä parempaa sointia, käytettävyyttä.  Tahdon oppia tuntemaan sen salat, en siedä tilannetta, missä en tunne työkaluani.  Tietokone tuntuu sitä paitsi kotoisalta, valikoineen ja tuttuine ruutuineen.  Tänään aiheena näköjään on uusi tekstieditori, minulla vaihtoehtoina WordPad tai NoteTabLight.  Siinä taas ysi sivupolku, jonne tuhraantuu aikaa.

Jatkuu:

keskiviikko 12. tammikuuta 2011

Valokuvia Picasa-albumeissa ja blogeissa

Minun Picasa-albumini ovat täynnä ja kuvat koneilla pienessä kaaoksessa.  Vaikka kuinka haluaisin, niin en oikein voi blogiin kuvia laittaa.  Ainakaan vielä.  Ja kun minulla on niin paljon ihailtavaa näissä seuraamissani blogeissa.

Mutta kylläpä nyt ilahduin; Gmailiin oli tullut viesti:
http://picasaweb.google.com/samoilija.kaaleppi on lisännyt minut suosikiksi.
Ja hienoja kuvia näyttää hänellä olevan.  Linkitän hetin takaisin.

Ja tämäpä ehkä helpottaa hiukan tätä blogini kuva-ongelmaa.  Eikö vain?
.

Retkitakki on mukava asuste kaupungissakin

Pesin vihertävän retkitakkini, se olikin jo aika nokinen hihoistaan.  Viimeisillään käy ja seuraa varmaan pian kolmen edeltäjänsä tietä.  Mutta mukava asuste tämä on, minulle hengittävyys on tärkeämpää kuin tuulenpitävyys.

Ensimmäinen retki-asuste oli vaaleanharmaa Fjällreven, noin 1985 ?, ostettu.  Sen kevyen vuorin revin nopeasti tuskastuneena pois.  Sitten tuli kai tavallinen vihreä, minkä sottaisuuteen kyllästyneenä hankin sellaisen sinisen, joka olikin aika mukava.  Siihen taisin ommella runsaasti sisätaskuja, puukkoa, stidejä ja juomapulloa varten.  Inhotti kävellä kun sivutaskut oli aina täynnä kamaa.

Hyvää on myös se, että ei niin tarvitse nuotion äärellä arastella; kipunoita voi ja saa lentää hihoihin.  Pienet reiät eivät haittaa.  Jossakin vanhassa housussa oli se vika, että ne eivät olleet "käveleviä".  Ne oli leikattu ikäänkuin seisovaan muotoon.  Aina kävellessä housu kiristi polvista ja se teki olon tuskastuneeksi.  No, minähän olen aina vähän tuskastunut, joten se ei ole uutta.  Housut olisi voinut korjata kiristämällä niitä edestä vyön alta 5 cm.  Kerran taisin hakaneulaa kokeilla.

Kevolla kerran muistan ihastuneeni, kun takki kuivui sateen jälkeen hetkessä keveässä tuulessa.  Puuvilla on ihana materiaali; kai nämä sitä ovat.  Kerran kesäkuussa Kaunissaaressa juteltiin talvivaelluksesta ja kerroin, kuinka lumiluolaa Tserbmiksen takana kaivaessani retkitakki oli seuraavana aamuna kuivunut itsekseen!  Hätkähtäen siinä tajusin, että minullahan on siinä aivan samanlainen takki päällä!  Siis Kilpisjärvellä talvella, tai kesällä kaunissaaressa.  Että ovat nämä mainioita asusteita.

Runo Aamulla valot, kaihtimen takaa


Kaihtimen takaa, talojen valot
Porraskäytävät syttyy ja sammuu

Neljättä tuntia tietoa taon, 
vimmalla lapsen etsivän

Harmaa taivas sineksi muuttuva
Äänet valtaa maailmanalaa

Kahvia, konetta tuttua työtä
Toivon, tänään, onni on myötä...
.

torstai 6. tammikuuta 2011

Laiskan kiireet, miksi ei koskaan ehdi tehdä mitään...

En ehtinyt edes kunnon nimeä miettiä blogille, en saanut verkkoa toimimaan, enkä ehtinyt suunnitella blogin sisältöä.  En ole ehtinyt osallistua blogihaasteisiin, enkä ole joutanut selailemaan muiden blogeja ja kommentoimaan.

Sohvalla olen sentään ehtinyt makoilemaan ja kaffeta juomaan.

Enkä ole vieläkään tullut sinuksi kolmen eri tietokoneeni kanssa, joista 1.5 toimii.

Ja 100.000 valkokuvaa on järjestämättä ja merkitsemättä ja varmistamatta.  

Äkkiä töitä tekis; ajattelu se on ku ajan vie.
.

En ole varma onko tämä lopullinen blogini. Pakko laittaa kuitenkin hätäisesti jotakin. Verkko takkuaa ja onko nyt bloggerin editori pois pelistä?

Tarvitsen blogin, jossa on kaikkea kaunista, ja jonka avulla voin olla yhteydessä minulle tärkeiksi tulleisiin blogi-ystäviini.  En vielä tiedä, mikä se blogi tulee olemaan, mutta laitoin nyt harjoittelun vuoksi tämän pystyyn.  Tästähän on tarvittaessa helppo siirtää tekstejä uuteen blogiin.

Runous, laulut, elämän etsiminen, kauneus, meri, kitara, luonto, valokuvaus, ne ovat minulle tärkeitä asioita.

Tuskin kuitenkaan laitan valokuvablogia, koska muut osaavat tehdä sen niin paljon paremmin, ja tämänkin blogin sivupalkissa näkyy noita hienoja blogeja.  Minä taidan enempi keskittyä sanoihin.

Haluan viihtyä tässä blogissa.  Ja haluan ihmisten viihtyvän täällä.
Minut tavoittaa gmail postista nimellä heikkiklappalainen.  Toivon, että muita blogejani seuranneet ihmiset ilmoittautuisivat sinne, ja myös näistä blogeista kiinnostuneet.  Tavataan verkossa ja miksei muuallakin.

Pahoittelen tosiaan sitä, että tämä blogi saattaa mahdollisesti olla väliaikainen.
.

Blogin aihepiiri: Arki, runous, luonto, laulu, kauneuden tavoittelu

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Arjen kaaos: vuodenvaihteessa on hyvä tilaisuus tehdä parannus.

Kuinka päästä eroon rakaista, vaikkakin tarpeettomista esineistä ?  Tässä tapauksessa auttoi perheenjäsenen kehoitus, kaupan seinille laitetut ilmoituslaput ja vuodenvaihteeseen liittyvä uudenlainen yrityshalu.  Lahdentien toiselta puolen löytyi nuori kaveri jonka luota vaurioitunut vanha kitara ja erikoisen näppäimistön omaava venäläinen haitari löysivät hyvän kodin.  Ja minä saan 10 € edestä kahvittelua vaikkapa Hakaniemen hallissa.  Vanhat videonauhat jo hävitin.

Vielä olisi vuorossa 12-kielinen kitara ja pieni harmonikka, jotka myydään rahasta.  Soittimia jää perheeseen kyllä riittävästi.  Paljon muutakin roinaa pitää kiikuttaa pois; jos ei ole tavaroita 6 vuoteen käyttänyt, niin ne ovat tarpeettomia.  Sitten on järjestettävä ATK-hylly, keittiön kaapit ja kellarikomeroa.  Retkitarvikkeet, nuotit ja käsikirjoitukset on järjestettävä, osan niistä voisi tallettaa koneille.  Siinäpä urakkaa.  Ja kaikenlaista korjattavaa tavaraa kaksiossa kerrostalossa riittää.  Työkalutyyppistä roinaa on kertynyt aivan liikaa.

Paraniko olo, kun sai muutaman asian hoidettua?  No hieman.  8 kohtaa vielä jäljellä.  Ihminen ei ole tyytyväinen koskaan, mutta tuntuu siltä, että alkuun on päästy. Niinkuin tämän bloginkin kanssa.  Saa nyt nähdä, onko tämä sitten lopullinen valintani.
.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Ilman muuta, mikä ettei, no miksipä ei, tottahan toki !!

Voiko näin tehdä?

Minä karkasin edellisestä blogistani.  Siellä ei ollut kivaa.
Pelkkää ruikutusta ja ongelmia.
Etanatikku osoittautui aika vaativaksi projektiksi.  Jatkan sitä yhä, mutta nyt vain tietotekniikkaan keskittyen.

Mutta voiko niin tehdä ?  Voiko sitä hylätä teelmänsä ?
Saako poiketa polultaan ?  Onko lupa aloittaa jotakin uutta ?

                   Ilman muuta !

.